Mistä sitä aloittaisinkaan. Paljon ajatuksia pyörii päässä ja ne herättävät monenlaisia tunteita minussa. Hain esikoiselleni esiopetuspaikkaa ja eihän se tietenkään mennyt ihan nappiin. Meille annettiin esite valmistavista esiopetuksesta ennen haun alkamista. Kysyin perusteluita miksi hakisimme sinne ja perusteluiksi sain, ettei suomenkieli ole lapsen äidin kieli. Really? Taidat kokeilla väärä ihmistä kepillä. Lapseni on syntynyt täällä ja käynyt samaa päivähoitoa kolmisen vuotta, jossa suomen kieli on kehittynyt kiitettävästi. Kun en tällaista automaattista jaottelua niele ja vaadin objektiivisen ja professionaalista näkemystä ilmaan laukaistiin se, että lapsenne harjoittelee käsitehierarkioita. Whaat? Lapsen abstraktinen ajattelu kehittyy vasta kouluiässä, jolloin ei voida olettaakaan viisivuotiaan osaavan käsitehierarkioita. Harjoittelen itse vasta käsitteellistä ajattelua yliopistolla😜 Niin onko tässä todellisia pedagogisia perusteluita tai ylipäätään pedagogista pätevyyttä arvioida lapsen kielen kehitystä. Lapsi oppii kieltä parhaiten luonnollisessa ympäristössä muilta lapsilta (niiltä jotka puhuvat äidinkielenä). Miksipä sitten eristää ystäviltä ja laittaa hänet uuteen epäsuotuisaan ympäristöön? Onko tämä vasta alkusoittoa, jollekin pahemmalle.
Miksi en välttäisi niitä sudenkuoppia, jotka liittyivät opinahjooni? Samanlaista ehdotusta on tehty siskolle, joka sentään puhuu lapsilleen ihan suomea kieltä äidin kielenään. Ihan kuin yhteiskunta rankaisee hänet äitinä olemisesta ulkomaalaisen miehen lapsille. Älytöntä vai mitä? Voiko joidenkin maailma olla niin mustavakoinen?
Palataanpa takaisin esikoiseni tapaukseen. Hän ei tosiaankaan ole jokaisen lastenhoitajan/lastentarhaopettajan unelma hoiva lapsi; vahva, räiskyvä, johtajahenkinen persoona. Ei päästä ketään helpolla. Hän on vaativa, mutta fiksu, joka omaksuu asioita helposti. Viisi ja puoli vuotias, mutta hiffasi lukemisen kun hän joutuu viettämään aikaa kanssani kirjastossa opintojeni takia. No minustakaan ei pitänyt tulla mitään joidenkin opettajien mielestä. Päätin todistaa heidän olevan väärässä.
Muistan kuin eilisen kuinka minulta riistettiin onnistumisen tunteen kasiluokan kemian tunnilla. Olin sattunut lukemana läksyni ja sain kemian kokeesta kiitettävän. Luokan parhaat pisteet jaoin "Tommin" kanssa. En ehtinyt kauaa iloita onnistumisesta, sillä matto vedettiin jalkojeni alta aikayksikön. Opettajani kailotettua luokan edessä, että koe oli luntattu. Eihän tietenkään maininnut kenenkään nimeä. Kieroa eikö? Mitä hommasit sillä aikaa, sinunhan kuuluu valvoa ettei sellaista tapahdu? Avauduin kaverille käytävän lattialla. Hänen näkemyksen mukaan minun pitäisi vanhempien kanssa valittaa asiasta rehtorille. Toin asian esille kotona. Koin tylyn vastaksen, jota osasinkin pelätä. Hän ei maininnut nimeäsi. Hän on opettajasi, joten kunnioita häntä. Ajattelin, että p***** mä mistään ja miksi pitäää edes yrittää kun kaikki on vastaan ja ennakko-oletuksena on, ettei musta huivipäinen tytönheiveröinen voi saada luokan parhaat pisteet.
Kommentit
Lähetä kommentti